Ajattelin tämän blogin kirjoittelua vähän niin kuin terapeuttisena toimintona, mutta huomasin, että ehkä se ei sitä minulle kuitenkaan ole. Olen käynyt psykiatrin luona keskustelemassa ja sekään ei ollut minua varten. Ihan ihmettelin, kun jouduin yksin puhelemaan. Lääkäri vain istuu ja tuijottaa minua ja jos avaan kysymystulvan, hän hienoeleisesti huomauttaa, että hän vain kuuntelee ja hän tekee kysymyksiä silloin kun näkee sen aiheelliseksi. Just joo!!! Eiköhän mulla ole aivan sama sitten vaikka jutella seinille ilmaiseksi?

Psykiatri ohjeisti minua, että kirjoittaisin äidille tuntemuksiani, joillekkin se kuulema auttaa. Minä tunsin sen niiiin typeräksi jutuksi että. Miksi kirjoittaisin äidille, äidille joka ei koskaan pääse niitä lukemaan?! Eli periaatteessa kirjoitankin vain itselleni. Minähän tuolla tavoin vain huijaan itseäni. Eihän minulla ole äitiä, en voi kirjoittaa hänelle, en kertakaikkiaan! Oikeastaan se ajatus vain raastoi mieltäni vielä enemmän. Osaan minä kirjoittaa tarvittaessa itselleni, kirjoittaa tuntemuksia äidin kuolemasta, eikä minun suinkaan tarvitse verhota sitä asiaa ajattelemalla, että kirjoittaisin muka äidilleni. Toimisin valheellisesti kun tämä juttu eli kuolema eli itsemurha on iso kysymysmerkki elämässäni ja haluan juuri niitä totuuksia, jotain oikeaa millä voin ruveta rakentamaan uudestaan elämääni ja ehkä joku päivä saamaan eheämmän elämän. En halua tähän mitään valheellisuutta mukaan, edes huijaamalla kirjoittaa kirje muka äidille.   

Sitte hoksasin tämän blogi-jutun. Mietin jaksaisinko kirjoittaa ja kuinka kykenen jäsentelemään tapahtumat ja mietteeni "oikeaan järjestykseen"  ja mitä kaikkea todellisuudessa kirjoittaisin? Kykenisinkö kirjoittamaan, varsinkin, kun minun pitäisi pystyä kirjoittamaan salassa muulta perheeltä? Onko minulla aikaa ylläpitää tätä blogiani, kuinka usea on kiinnostunut ylipäätään lukemaan? Voinko kirjoittaa aivan kaikkea mitä mieleen putkahtaa, ajatella Sinua, lukijaa? Sen kummemmin lopunperin ajattelematta tein profiilin ja tässä ollaan.

Suru! Se voisi periaatteessa olla yksi erillinen otsikko sinällään. Nii, suru. Meidän perheessä se tarkoittaa kait sitä, että jokainen meistä suree niin sanotusti eri asiaa. Se riipi alussa mieltäni sanoin kuvaamattoman paljon. Esimerkiksi mieheni suree äitini kuolemaa eri tasolla kuin minä, tottakai! Mutta olin siitä hänelle hyvin hyvin vihainen ja surussani en kertakaikkiaan ymmärtänyt miten hän suree äitini poismenoa niin erilailla, hän tuntui painottavan niin erilaisia asioita kuin minä. Alussa riitelimmekin siitä ja pistin hänet kartanolle, koska tunsin, ettei hän ymmärrä ei kertakaikkiaan tajua sitä kuinka syvä minun suruni oli ja on edelleen. Olisin halunnut takoa konkreettisesti hänen päähänsä sen mitä minä oikeasti koen siinä niin pohjattomassa surussani mitä silloin koin. En vain löytänyt keinoja, en tietenkään, koska niin harva menettää äitinsä niin kuin minä menetin. Se toi lisää surua surun päälle. Myös muiden ajatus minun henkisestä voimakkuudestani ärsytti. Minut koetaan monesti hyvin vahvaksi ihmiseksi. Sisäisesti vahvaksi. Paskat vahvuudesta! Milloin minä saan olla heikko, kysyn minä? Minäkin haluaisin olla heikko, todellakin haluaisin. Jotenkin vain tuntuu etten saa olla tai voi olla heikko. Haluaisin joskus vajota niin syvälle kuin vain voi, mutta ei. Minun vain on aina pakko jaksaa olla vahva!

Minulla on niin kova suru. Niin ikävä äitiä. Haluaisin huutaa sen maailmalle. Haluaisin itkeä itkemisestä päästyäni, mutta olen vahva ja minun oletetaan itkeneeni itkuni. Ehei, itken aina yksikseni, salaa muilta, salaa perheeltäni. En voi näyttää lapsilleni kuinka raastavaa tämä on minulle. Äitistä kyllä puhutaan ja paljon puhutaankin, myös hänen tekemästään itsemurhasta. Olen päättänyt ettei se saa olla tabu meidän perheessä. Ja jos joku hoksaa kysyä miten äitini on kuollut, toksautan suoraan päin naamaa, että se teki itsemurhan. Jos joku uskaltaa kysyä asiasta enemmän, kerron kyllä. Haluan jakaa asian ihmisten kanssa, haluan että myös itsemurhasta voi puhua. Jos joku vaikka hautoo itsemurhaa ja siitä puhuttaessa saisin sen pohtian muuttamaan mielensä, olen saavuttanut yhden elämän ja hänen perheen kärsimyksen tieltä pois, se onkin jo jotain.

Suruni määrä on vielä isompi, kun näen kuinka lapseni suree. Esim. poikani, joka on jo aikuinen mies, etsi äitini kotoa lisää vinkkejä äitini päätöksestä tehdä itsemurha. Tai toisinsanoen hän etsi oisiko äitini jättänyt johonkin piiloon vielä tarkempaa kirjettä meille. Hän tonki jokaisen kirjan välin ( ja niitä kirjoja on todella paljon, koska äitini rakasti lukea ), katsoi jokaiseen kippoon ja mutisi samalla miksei löydy mitään, pakko olla jossain jotain. Seurasin vierestä ja sydän raastaen mietin mitä tuo aikuinen lapsi kokee ja miten hän pääsee surussaan eteenpäin, ohi surun. Miten kerron hänelle, ettei kirjeitä tule löytymään. Hän niin fanaattisesti etsi ja etsi ja edelleen etsi. Tuntui kuin hänen elämäntyönsä oli etsiä mummonsa kirjettä miksi näin oli tapahtunut. Hiljaa sanoin hänelle, ettei kirjeitä tule löytymään enempää. Yleensä itsemurhan tekijä ei jaksa kirjoittaa jäähyväiskirjeitä kuin ehkä sen yhden, lyhyen viestin. Eihän hän sitä kuunnellut vaan teki "työnsä" loppuun, mitään löytämättä. Ajattelin, että hänen täytyy tehdä se, etsiä olematonta, muuten hän ei pääse surussaan eteenpäin. Ehkä saattamaan sitä koskaan loppuun saakka. Se loputon etsiminen oli karmeaa katseltavaa. Minulla oli suru oman äitini menetyksestä ja vielä suru siitä mitä lapseni suree mummuaan. Minä joka haluaisin surra oman pohjattoman surun, joudun miettimään myös muiden surun määrää ja myötäelää myös heitä.

Nuorin lapseni sulkeutui täysin. Hän ei ole koskaan puhunut mummonsa itsemurhasta tai siitä mitä hän siitä kokee. Hän saattaa silloin tällöin ohimennen sanoa mummostaan jotain. Tuo minun herkkäsieluinen lapseni. Onko hänessä jotain yhtä herkkää kuin äitissänikin? Hän aikoo hakeutua samalle alalle missä äitinikin työskenteli. Onko se paras mahdollinen ala herkkäsieluiselle? Ehkä ei, mutta en voi hänen valinnalleen mitään.

Keskimäinen lapseni puhuu mummostaan tuon tuostakin. Tuntuu kuin hän käsittelisi asiaa niin kuin minä. Hän ei itkeskele, mutta puhuu paljon. Tiedän, että hän varmasti itkee samallalailla kuin minäkin, yksin hiljaa itsekseen. Hän näkee mummostaan paljon unia ja kertoilee niitä minulle ja yhdessä pohdimme mitä ne lie tarkoittanee. Ihan mukavaa pohdiskelua, se on hyvä tekosyy muistella luontevasti yhteistä tärkeää ihmistämme. Olen hieman kateellinen hänen unilleen. Myös minä haluaisin nähdä äitistä unia. En vain onnistu näkemään. Olen nähnyt hänestä vain kaksi kertaa unta.

Taidan laittaa tämän otsikoksi sittenkin sen suru. Vai olenkohan jo käyttänyt sen aiemmin?