Voi kamala, isälle pitää ilmoittaa. Kuinka minä jaksan? En jaksa soittaa, laitan tekstiviestin. Mutta mitä kirjoitan? Miten voin laittaa sievästi, että äiti on kuollut? Pitäähän siihen laittaa miten äiti on kuollut. Ääh, en jaksa ajatella, laitan isälle viestin sen kummemmin kaunistelematta ja voin vain toivoa, ettei isä saa sydänkohtausta, hänellä kun on muutenkin ollut sydämen kans ongelmia. "Äiti on kuollut, se hirttäyty. En jaksa puhua puhelimessa, älä soita". Isä ei vastannut mitään. Pitkän ajan kuluttua soi puhelin ja isähän siellä yrittää soittaa. Pistin äänettömälle, en millään olisi jaksanut puhua hänelle. En jaksa selittää, miksi äiti on tappanut itsensä, koska enhän minä voi sitä tietää. Isä ei paljoa säästele sanojaan oli asia tai henkilö kuka tahansa tai mikä tahansa. Minun on aina laitettava itseni tiettyyn moodiin isän kans jutellessa. Ja tiedän, että isä kysyy miksi ja tiedä mitä kaikkea muutakin negatiivista laukoo suustaan. Nyt en kertakaikkiaan jaksa. Minun ei nyt ole pakko jaksaa.

Puhelin jatkaa pärinää. Isä yrittää soittaa ja soittaa. Miksei se laita viestiä, miksi se soittaa? MINÄ EN JAKSA vastata, etkö ymmärrä! Pakko minun on kuitenkin vastata, koska hän ei jätä rauhaan. Isä sanoo, että ei voinut laittaa viestiä ja siksi soittaa. Myöhemmin saadaan tietää, ettei isä ole voinut laittaa viestejä vuoteen, koska liittymän tekstiviestinumero oli edellisen operaattorin numeroon. Isä oli saada sydänkohtauksen tekstiviestistäni. Ja ne kysymykset! Voi pyhä sylyvi! Mistä minä voisin tietää miksi näin on käynyt. Isä tuntee vihaa, katkeruutta ja surua äitin itsemurhasta. Hän ihmettelee miten joku voi tehdä omille lapsilleen näin. Eikä säästele sanojaan. Isä ei ymmärrä, ei osaa ymmärtää mitä minä koen ja mitä hänen sanomisensa voivat minulle merkitä. En jaksaisi kuunnella enkä jaksaisi puolustella enkä jaksaisi ymmärtää isän näkemystä. Olen henkisesti aivan poikki. Ymmärrän kuitenkin ja yritän parhaalla mahdollisella tavalla keskustella suuttumatta. Luovin itseni irti isän puhelusta. 

Isä ja äiti olivat naimisissa 15 vuotta. He tapasivat toisensa kotipaikkakuntansa tanssilavalla. Isä oli ollut Ruotsissa töissä ja hän oli tienestirahoillaan ostanut uuden auton. Sellaista ei kuulemma ollut muilla. Isä oli ajanut keltainen paitapusero päällään, hihansuut hienosti ylös käärittynä. Ison miehen vahva, ruskettunut käsivarsi avonaisen auton ikkunasta ulos työnnettynä hienona kesäisenä iltana. Äiti oli hypännyt kyytiin ja siitä oli heidän yhteinen taipaleensa alkanut. Voin aistia vuosienkin jälkeen äitistä hänen minulle kertomana sen ihastuksen mitä hän koki nähdessään isäni ensimmäisen kerran. Se tunne kulki äitin mukana vielä kymmenien vuosien jälkeenkin ensitapaamisesta. 

Olin 14-vuotias, kun isä ja äiti erosi. Perimäisiä syitä en tiedä, mutta äiti oli se joka halusi ottaa eron. Lapsuuteni oli onnellista aikaa. Me teimme yhdessä perheenä tosi paljon. Kiertelimme pohjoismaat, kotimaan kolkat lapissa ja ennen kaikkea ne jokainen sunnuntai- iltakävelyt, oli talvi tai kesä. Muistan kun isä aina talvella leikillisesti heitti äitin kinokseen ja kesäisin isä otti veljeni kanssa kisan kumpi on nopeampi, isä juosten vai veljeni pyörällä ajaen. Iltakävelyn päätteeksi kävimme aina kioskilta ostamassa vaniljajäätelöpaketin, ei koskaan mitään muuta makua. Isä ei tykännyt muusta kuin vaniljajäätelöstä. Mutta se kävi meille, pääasia, että oli jäätelöä. Kun isä ja äiti kävivät tansseissa, oli meille aina salmiakki- ja hedelmäkarkkiaskit pöydällä aamulla odottamassa. Minulle salmiakkia, koska en voi sietää hedelmäkarkkia ja veljelleni hedelmäkarkkia. Voi sitä heräämisen onnea aina isän ja äitin tansseissa käyntien jälkeen! He eivät koskaan unohtaneet meiltä sitä tuliaista. Kaikin puolin tunsin lapsuuteni hyvin turvalliseksi ja onnelliseksi.

Näin äitini ensimmäisen kerran humalassa, kun olin n. 10-vuotias. Äiti meikkasi keittiömme pöydän äärellä ja oli valmistautumassa tansseihin menoon. Ihmettelin miten äitillä kestää vessassa niin kauan aikaa. Menin sievästi kurkkaamaan vessan ovesta ja järkytykseni oli hyvin suuri, kun näin äitin nojaavan vessanpönttöä vasten. Huusin veljeni apuun, koska luulin tosissaan, että äiti on saanut jonkun kohtauksen. Veljeni rauhoitteli ja sanoi äitini olevan vain humalassa. Se tilanne oli minulle jollain tavalla traumaattinen ja muistan sen vieläkin kuin eilisen päivän. Tästä tapauksesta menikin sitten taas vuosia, kun näin äitini seuraavan kerran humalassa. Ja niitä humalatiloja sainkin sitten ihan riittämiin katsella, liian paljon.