Ajattelin tämän blogin kirjoittelua vähän niin kuin terapeuttisena toimintona, mutta huomasin, että ehkä se ei sitä minulle kuitenkaan ole. Olen käynyt psykiatrin luona keskustelemassa ja sekään ei ollut minua varten. Ihan ihmettelin, kun jouduin yksin puhelemaan. Lääkäri vain istuu ja tuijottaa minua ja jos avaan kysymystulvan, hän hienoeleisesti huomauttaa, että hän vain kuuntelee ja hän tekee kysymyksiä silloin kun näkee sen aiheelliseksi. Just joo!!! Eiköhän mulla ole aivan sama sitten vaikka jutella seinille ilmaiseksi?

Psykiatri ohjeisti minua, että kirjoittaisin äidille tuntemuksiani, joillekkin se kuulema auttaa. Minä tunsin sen niiiin typeräksi jutuksi että. Miksi kirjoittaisin äidille, äidille joka ei koskaan pääse niitä lukemaan?! Eli periaatteessa kirjoitankin vain itselleni. Minähän tuolla tavoin vain huijaan itseäni. Eihän minulla ole äitiä, en voi kirjoittaa hänelle, en kertakaikkiaan! Oikeastaan se ajatus vain raastoi mieltäni vielä enemmän. Osaan minä kirjoittaa tarvittaessa itselleni, kirjoittaa tuntemuksia äidin kuolemasta, eikä minun suinkaan tarvitse verhota sitä asiaa ajattelemalla, että kirjoittaisin muka äidilleni. Toimisin valheellisesti kun tämä juttu eli kuolema eli itsemurha on iso kysymysmerkki elämässäni ja haluan juuri niitä totuuksia, jotain oikeaa millä voin ruveta rakentamaan uudestaan elämääni ja ehkä joku päivä saamaan eheämmän elämän. En halua tähän mitään valheellisuutta mukaan, edes huijaamalla kirjoittaa kirje muka äidille.   

Sitte hoksasin tämän blogi-jutun. Mietin jaksaisinko kirjoittaa ja kuinka kykenen jäsentelemään tapahtumat ja mietteeni "oikeaan järjestykseen"  ja mitä kaikkea todellisuudessa kirjoittaisin? Kykenisinkö kirjoittamaan, varsinkin, kun minun pitäisi pystyä kirjoittamaan salassa muulta perheeltä? Onko minulla aikaa ylläpitää tätä blogiani, kuinka usea on kiinnostunut ylipäätään lukemaan? Voinko kirjoittaa aivan kaikkea mitä mieleen putkahtaa, ajatella Sinua, lukijaa? Sen kummemmin lopunperin ajattelematta tein profiilin ja tässä ollaan.

Suru! Se voisi periaatteessa olla yksi erillinen otsikko sinällään. Nii, suru. Meidän perheessä se tarkoittaa kait sitä, että jokainen meistä suree niin sanotusti eri asiaa. Se riipi alussa mieltäni sanoin kuvaamattoman paljon. Esimerkiksi mieheni suree äitini kuolemaa eri tasolla kuin minä, tottakai! Mutta olin siitä hänelle hyvin hyvin vihainen ja surussani en kertakaikkiaan ymmärtänyt miten hän suree äitini poismenoa niin erilailla, hän tuntui painottavan niin erilaisia asioita kuin minä. Alussa riitelimmekin siitä ja pistin hänet kartanolle, koska tunsin, ettei hän ymmärrä ei kertakaikkiaan tajua sitä kuinka syvä minun suruni oli ja on edelleen. Olisin halunnut takoa konkreettisesti hänen päähänsä sen mitä minä oikeasti koen siinä niin pohjattomassa surussani mitä silloin koin. En vain löytänyt keinoja, en tietenkään, koska niin harva menettää äitinsä niin kuin minä menetin. Se toi lisää surua surun päälle. Myös muiden ajatus minun henkisestä voimakkuudestani ärsytti. Minut koetaan monesti hyvin vahvaksi ihmiseksi. Sisäisesti vahvaksi. Paskat vahvuudesta! Milloin minä saan olla heikko, kysyn minä? Minäkin haluaisin olla heikko, todellakin haluaisin. Jotenkin vain tuntuu etten saa olla tai voi olla heikko. Haluaisin joskus vajota niin syvälle kuin vain voi, mutta ei. Minun vain on aina pakko jaksaa olla vahva!

Minulla on niin kova suru. Niin ikävä äitiä. Haluaisin huutaa sen maailmalle. Haluaisin itkeä itkemisestä päästyäni, mutta olen vahva ja minun oletetaan itkeneeni itkuni. Ehei, itken aina yksikseni, salaa muilta, salaa perheeltäni. En voi näyttää lapsilleni kuinka raastavaa tämä on minulle. Äitistä kyllä puhutaan ja paljon puhutaankin, myös hänen tekemästään itsemurhasta. Olen päättänyt ettei se saa olla tabu meidän perheessä. Ja jos joku hoksaa kysyä miten äitini on kuollut, toksautan suoraan päin naamaa, että se teki itsemurhan. Jos joku uskaltaa kysyä asiasta enemmän, kerron kyllä. Haluan jakaa asian ihmisten kanssa, haluan että myös itsemurhasta voi puhua. Jos joku vaikka hautoo itsemurhaa ja siitä puhuttaessa saisin sen pohtian muuttamaan mielensä, olen saavuttanut yhden elämän ja hänen perheen kärsimyksen tieltä pois, se onkin jo jotain.

Suruni määrä on vielä isompi, kun näen kuinka lapseni suree. Esim. poikani, joka on jo aikuinen mies, etsi äitini kotoa lisää vinkkejä äitini päätöksestä tehdä itsemurha. Tai toisinsanoen hän etsi oisiko äitini jättänyt johonkin piiloon vielä tarkempaa kirjettä meille. Hän tonki jokaisen kirjan välin ( ja niitä kirjoja on todella paljon, koska äitini rakasti lukea ), katsoi jokaiseen kippoon ja mutisi samalla miksei löydy mitään, pakko olla jossain jotain. Seurasin vierestä ja sydän raastaen mietin mitä tuo aikuinen lapsi kokee ja miten hän pääsee surussaan eteenpäin, ohi surun. Miten kerron hänelle, ettei kirjeitä tule löytymään. Hän niin fanaattisesti etsi ja etsi ja edelleen etsi. Tuntui kuin hänen elämäntyönsä oli etsiä mummonsa kirjettä miksi näin oli tapahtunut. Hiljaa sanoin hänelle, ettei kirjeitä tule löytymään enempää. Yleensä itsemurhan tekijä ei jaksa kirjoittaa jäähyväiskirjeitä kuin ehkä sen yhden, lyhyen viestin. Eihän hän sitä kuunnellut vaan teki "työnsä" loppuun, mitään löytämättä. Ajattelin, että hänen täytyy tehdä se, etsiä olematonta, muuten hän ei pääse surussaan eteenpäin. Ehkä saattamaan sitä koskaan loppuun saakka. Se loputon etsiminen oli karmeaa katseltavaa. Minulla oli suru oman äitini menetyksestä ja vielä suru siitä mitä lapseni suree mummuaan. Minä joka haluaisin surra oman pohjattoman surun, joudun miettimään myös muiden surun määrää ja myötäelää myös heitä.

Nuorin lapseni sulkeutui täysin. Hän ei ole koskaan puhunut mummonsa itsemurhasta tai siitä mitä hän siitä kokee. Hän saattaa silloin tällöin ohimennen sanoa mummostaan jotain. Tuo minun herkkäsieluinen lapseni. Onko hänessä jotain yhtä herkkää kuin äitissänikin? Hän aikoo hakeutua samalle alalle missä äitinikin työskenteli. Onko se paras mahdollinen ala herkkäsieluiselle? Ehkä ei, mutta en voi hänen valinnalleen mitään.

Keskimäinen lapseni puhuu mummostaan tuon tuostakin. Tuntuu kuin hän käsittelisi asiaa niin kuin minä. Hän ei itkeskele, mutta puhuu paljon. Tiedän, että hän varmasti itkee samallalailla kuin minäkin, yksin hiljaa itsekseen. Hän näkee mummostaan paljon unia ja kertoilee niitä minulle ja yhdessä pohdimme mitä ne lie tarkoittanee. Ihan mukavaa pohdiskelua, se on hyvä tekosyy muistella luontevasti yhteistä tärkeää ihmistämme. Olen hieman kateellinen hänen unilleen. Myös minä haluaisin nähdä äitistä unia. En vain onnistu näkemään. Olen nähnyt hänestä vain kaksi kertaa unta.

Taidan laittaa tämän otsikoksi sittenkin sen suru. Vai olenkohan jo käyttänyt sen aiemmin?       

     

Voi kamala, isälle pitää ilmoittaa. Kuinka minä jaksan? En jaksa soittaa, laitan tekstiviestin. Mutta mitä kirjoitan? Miten voin laittaa sievästi, että äiti on kuollut? Pitäähän siihen laittaa miten äiti on kuollut. Ääh, en jaksa ajatella, laitan isälle viestin sen kummemmin kaunistelematta ja voin vain toivoa, ettei isä saa sydänkohtausta, hänellä kun on muutenkin ollut sydämen kans ongelmia. "Äiti on kuollut, se hirttäyty. En jaksa puhua puhelimessa, älä soita". Isä ei vastannut mitään. Pitkän ajan kuluttua soi puhelin ja isähän siellä yrittää soittaa. Pistin äänettömälle, en millään olisi jaksanut puhua hänelle. En jaksa selittää, miksi äiti on tappanut itsensä, koska enhän minä voi sitä tietää. Isä ei paljoa säästele sanojaan oli asia tai henkilö kuka tahansa tai mikä tahansa. Minun on aina laitettava itseni tiettyyn moodiin isän kans jutellessa. Ja tiedän, että isä kysyy miksi ja tiedä mitä kaikkea muutakin negatiivista laukoo suustaan. Nyt en kertakaikkiaan jaksa. Minun ei nyt ole pakko jaksaa.

Puhelin jatkaa pärinää. Isä yrittää soittaa ja soittaa. Miksei se laita viestiä, miksi se soittaa? MINÄ EN JAKSA vastata, etkö ymmärrä! Pakko minun on kuitenkin vastata, koska hän ei jätä rauhaan. Isä sanoo, että ei voinut laittaa viestiä ja siksi soittaa. Myöhemmin saadaan tietää, ettei isä ole voinut laittaa viestejä vuoteen, koska liittymän tekstiviestinumero oli edellisen operaattorin numeroon. Isä oli saada sydänkohtauksen tekstiviestistäni. Ja ne kysymykset! Voi pyhä sylyvi! Mistä minä voisin tietää miksi näin on käynyt. Isä tuntee vihaa, katkeruutta ja surua äitin itsemurhasta. Hän ihmettelee miten joku voi tehdä omille lapsilleen näin. Eikä säästele sanojaan. Isä ei ymmärrä, ei osaa ymmärtää mitä minä koen ja mitä hänen sanomisensa voivat minulle merkitä. En jaksaisi kuunnella enkä jaksaisi puolustella enkä jaksaisi ymmärtää isän näkemystä. Olen henkisesti aivan poikki. Ymmärrän kuitenkin ja yritän parhaalla mahdollisella tavalla keskustella suuttumatta. Luovin itseni irti isän puhelusta. 

Isä ja äiti olivat naimisissa 15 vuotta. He tapasivat toisensa kotipaikkakuntansa tanssilavalla. Isä oli ollut Ruotsissa töissä ja hän oli tienestirahoillaan ostanut uuden auton. Sellaista ei kuulemma ollut muilla. Isä oli ajanut keltainen paitapusero päällään, hihansuut hienosti ylös käärittynä. Ison miehen vahva, ruskettunut käsivarsi avonaisen auton ikkunasta ulos työnnettynä hienona kesäisenä iltana. Äiti oli hypännyt kyytiin ja siitä oli heidän yhteinen taipaleensa alkanut. Voin aistia vuosienkin jälkeen äitistä hänen minulle kertomana sen ihastuksen mitä hän koki nähdessään isäni ensimmäisen kerran. Se tunne kulki äitin mukana vielä kymmenien vuosien jälkeenkin ensitapaamisesta. 

Olin 14-vuotias, kun isä ja äiti erosi. Perimäisiä syitä en tiedä, mutta äiti oli se joka halusi ottaa eron. Lapsuuteni oli onnellista aikaa. Me teimme yhdessä perheenä tosi paljon. Kiertelimme pohjoismaat, kotimaan kolkat lapissa ja ennen kaikkea ne jokainen sunnuntai- iltakävelyt, oli talvi tai kesä. Muistan kun isä aina talvella leikillisesti heitti äitin kinokseen ja kesäisin isä otti veljeni kanssa kisan kumpi on nopeampi, isä juosten vai veljeni pyörällä ajaen. Iltakävelyn päätteeksi kävimme aina kioskilta ostamassa vaniljajäätelöpaketin, ei koskaan mitään muuta makua. Isä ei tykännyt muusta kuin vaniljajäätelöstä. Mutta se kävi meille, pääasia, että oli jäätelöä. Kun isä ja äiti kävivät tansseissa, oli meille aina salmiakki- ja hedelmäkarkkiaskit pöydällä aamulla odottamassa. Minulle salmiakkia, koska en voi sietää hedelmäkarkkia ja veljelleni hedelmäkarkkia. Voi sitä heräämisen onnea aina isän ja äitin tansseissa käyntien jälkeen! He eivät koskaan unohtaneet meiltä sitä tuliaista. Kaikin puolin tunsin lapsuuteni hyvin turvalliseksi ja onnelliseksi.

Näin äitini ensimmäisen kerran humalassa, kun olin n. 10-vuotias. Äiti meikkasi keittiömme pöydän äärellä ja oli valmistautumassa tansseihin menoon. Ihmettelin miten äitillä kestää vessassa niin kauan aikaa. Menin sievästi kurkkaamaan vessan ovesta ja järkytykseni oli hyvin suuri, kun näin äitin nojaavan vessanpönttöä vasten. Huusin veljeni apuun, koska luulin tosissaan, että äiti on saanut jonkun kohtauksen. Veljeni rauhoitteli ja sanoi äitini olevan vain humalassa. Se tilanne oli minulle jollain tavalla traumaattinen ja muistan sen vieläkin kuin eilisen päivän. Tästä tapauksesta menikin sitten taas vuosia, kun näin äitini seuraavan kerran humalassa. Ja niitä humalatiloja sainkin sitten ihan riittämiin katsella, liian paljon.           

En muista missä vaiheessa minulle kerrottiin koko tapaus. Meidän makuuhuoneessa vai äitini omassa kodissa, en edes muista meninkö käymään siellä heti seuraavana päivänä vai sitä seuraavana vai sitä seuraavana. Ihmismieli on ihmeellinen. Suuren shokin tapahduttua, ei todellakaan muista mitään ja asiat sekoittuvat keskenään. Se on varmaa, että makuuhuoneessamme minulle kerrottiin äidin jättäneen jäähyväiskirjeen. Halusin nähdä sen heti, mutta veljeni ja isäpuoleni eivät olleet ottaneet sitä mukaansa meille tullessaan. Miksi ihmeessä? Se oli se tärkein asia minkä olisin halunnut välittömästi nähdä. Jotain konkreettista äitini poismenosta. Itseasiassa nyt kun kirjoitan tätä, muistan, että en ole käynyt äitini asunnolla seuraavana päivänä, koska pyysin säilyttämään kirjeen ennen kuin se viedään poliisille. Poliisit olivat pyytäneet toimittamaan sen niille mikäli jäähyväiskirje jossain vaiheessa löytyy. Kun menin hakemaan kirjettä, isäpuoleni oli jo vienyt sen poliisilaitokselle. Se oli ihan käsittämätöntä! Olin siitä todella vihainen. Mitä hän oikein ajatteli? Miksi heillä, isäpuolellani ja veljelläni oli etuoikeus saada lukea äitini viimeiset raapustukset ja minulla pitää odottaa ikuisuudelta tuntuva aika, jotta saisin sen poliiseilta käsiini. Olin tukehtua raivoon! Nielin raivoni kuitenkin tyynesti, kuten niiin monessa muussakin asiassa jälkeenpäin!

Isäpuoleni mukaan he olivat riidelleet 11.2, jonka jälkeen äitini oli ollut seuraavana päivänä hyvin vaitonainen. Saapui ilta ja isäpuoleni meni nukkumaan n. Klo 22 aikaan. Äiti oli vielä silloin ollut talossa sisällä. Yöllä isäpuoleni oli noussut vessaan, talossa oli tv ja valot päällä. Koira oli myös sisällä. Isäpuoleni oli ajatellut äitini menneen saunaan ulkorakennukseen. Aamulla isäpuoleni oli herännyt töihin. Ei mitään reaktiota, ihmettelyä missä oma aviovaimo on ja miten talo on samassa asetelmissa kuin illalla ja yöllä, vaan lähtenyt töihin. Liekkö käyttänyt koiraakaan ulkona. Iltapäivällä neljän aikoihin kotiin tullessa oli sitten ihmetelly, kun talossa samat valot päällä, tv päällä eikä muutoinkaan mikään muuttunut esim. Astiat tjms.Hän oli mennyt pihasaunaan ja nähnyt äitini istuvassa asennossa kakluunia vasten. Luuli, että äiti nukkuu siinä. Todellisuudessa äitini oli roikkunut itse virittämässään kylpytakin nyörin päässä. Nyörin toinen pää oli kiinni onnettoman oloisen uunin luukun sulkijassa, siinä joka on ylhäällä seinässä, joka pitää vetää auki, kun uunia poltetaan. Mitenkähän lie kauan äiti on hirressään saanut roikkua? Onko hän kuollut jopa 12 pvä? Oliko äiti miettinyt muita keinoja? Oliko hän ns. Kuivaharjoitellut jossain vaiheessa vai oliko teko hetken mielijohteesta? Sitä en saa koskaan tietää.

Mitä, mitä, mitä? Voiko tämä olla totta? Minullako ei enää ole äitiä, sitäkö uutinen tarkoittaa? Miten tämä voi olla mahdollista? Aivan kauhea paniikki iskee päälle, hirmuinen kokovartalo tärinä valtaa kroppani, pääni huutaa lisäkysymyksiä, pakokauhu, en tosiaan voi mennä töihin vai voinko? En voi! Äkkiä pitää soittaa töihin, että kerkiävät hankkia toisen yökön tilalleni. Työkaverin äänestä kuulen kuinka uutinen järkyttää häntäkin. Tietäisipä vain miten äitini kuoli, voisi järkytys olla astetta isompi.

Miten minun äiti voi olla kuollut ja vielä niin hirvittävällä tavalla? Hänhän lähetti minulle tekstiviestin kolme pvää sitten ja kysyi, lähdetäänkö etelän matkalle, johonkin lämpimään. Lupasin mennä keskustelemaan asiasta lähemmin äitin vapaapäivinään, joista tuo ke 13.2 oli hänen viimeisensä! En siis kerennyt, enkä olisi edes sillekään päivälle kerennyt juttelemaan lomamatkasta. Tunsiko äiti jotain siitä, kun en mennytkään? Jotain negatiivista? En tiedä, eikä hän ole enää siihen kysymykseen minulle vastaamassa. 

Miten minun äiti voi olla kuollut ja vielä oman käden kautta? Hän tasan tiesi mihin prosessiin meidät, hänen kaksi aikuista lastaan, jätti. Hän oli mielisairaanhoitaja, kriisityöntekijä. Piti kriisi-istuntoja perheille, joille oli sattunut jotain traagista esim. Itsemurha! Monen monen vuoden työkokemus ja ammatin ohessa itseään kouluttanut niin pitkälle, ettei saanut enää toimia yökkönä. Kuulema ammattiatito menee hukkaan yövuoroissa. Voi että äiti oli katkera tästä siirrosta, siirrosta päivävuoroihin! Liekkö minunkin verta liikuttaa äidiltä saatu yökyöpeliys, en mistään hinnasta suostuisi vaihtamaan ns.normivuoroihin. 

Päivä nro 13, vuonna 13, ei sentään perjantai. Jokaisella tai aika monella on onnenluku ja juuri tuo nro 13 on ollut minun onnenluku. Toisille se on merkannut epäonnea, minulle ei. Ainakaan tuohon saakka elämääni. Se taisi tuolloin muuttua myös minullekin epäonnennumeroksi. Oikein tuplasti tuli numeroa 13. Se muutti myös elämäni jaksoon äitin kans eletty elämä ja äitin jälkeinen elämä. Jälkimäistä yritän nyt epätoivoisesti elää mahdollisimman kevyesti, huom yritän! Joskus siinä niin mahtavasti epäonnistuen että! 

Ke 13 pvä aika tarkkaan klo 18.00 elämäni muuttui. En voi sanoa, että hyvään suuntaan. Se muutti niin, etten muista tuon kellonlyömän jälkeen kuin pätkiä sieltä täältä. Jos jotain muistan, en muista mitä minäkin päivänä tapahtui. Shokki oli valtava. En muista milloin menin lääkäriin hakemaan saikkua, mutta veikkaisin, että heti seuraavana päivänä. Taisin saada ensin viikon. En muista. 

Oli ihan tavallinen keskiviikko päivä, tai siis se ainakin alkoi tavallisesti. Olin valmistautumassa kääntämään rytmini yötyöni vuoksi. Kello taisi olla noin puoli kuusi illalla, kun asetuin sänkyyn ajatellen, että saan nukkua pari tuntia ennen töihin lähtöä. Mieheni pötkötteli kaverina vieressä. Koira jalkopäässä. 

Meillä on aina ovet auki johtuen siitä, koska on tuo maailman paras vahti, Saksanpaimenkoira. Niin oli nytkin.

Ulko-ovi kävi, kuulin sen. En ollut kerennyt uneen. Makkarin oveen koputettiin hyvin päättäväisen oloisesti, isosti, ja samantien ovi aukaistiin. Veljeni ja isäpuoleni tulivat sisään, hyvin vakavan oloisina, kumpikin. Ihmettelin vierailua ja sen outoa sävyä. Sen pienen hetken mitä kerkesin ihmetellä.

Veljeni kysyi "miten haluat tietää sen?". Minä ihmeissäni, että mitä minun pitää tietää ja miksi miten? Maailman typerin kysymys ja vastasin varmaan yhtä tyhmästi takaisin. Enhän minä voi vastata tuommoiseen kysymykseen, kun en etukäteen voi tietää mitä minun tulee tietää! Veljeni sanoi "äiti on kuollut". Siitä hetkestä lähtien maailmani mureni ja se älytön halu tietää nyt heti mitä on tapahtunut, kertokaa nyt hyvänen aika sentään!!! Aivan kuin kaikki tapahtuisi hidastettuna, miksei ne kerro nopeampaa?! En muista kumpi kertoi, mutta äiti oli hirttäytynyt ja isäpuoleni löysi hänet töistä palattuaan.